Navigation 2


Tulosta tämä sivu
Keskiyön Aurinko ja revontulten leiskuntaa

Auringon sydämenlyöntejä ja revontulten leiskuntaa  - 6. kansainvälinen tähtitieteen kesäkoulu Enontekiöllä 8.-13.7. 2002

Tungosta Lappiin

Heinäkuun toisella viikolla kokoontui yli sata tähtitieteestä innostunutta opettajaa eri puolilta Eurooppaa Enontekiölle kansainväliseen kesäkouluun. Ollessani 2. kesäkoulun päätösillallisilla Italian Fregenessä 1998 heitin pimeässä, kuumassa etelän yössä ilmaan leikkisän ajatuksen ’talvikoulusta revontulten alla’. Äärimmäiseksi vastakohdaksi tarkoitettu ajatus sai heti lähipiirissä innostuneen vastaanoton ja idea alkoi elää ja levitä muihinkin pöytiin. EAAE:n (European Association for Astronomy Education) kesäkouluja järjestävä työryhmä, johon itsekin kuulun, ei jättänyt koskaan tätä ajatusta mielestään. Käytännön ongelmat (Etelä-Euroopan opettajien virkavapaat sekä talvivaatetus) muodostuivat kuitenkin esteeksi talvikoulun järjestämiselle, mutta työryhmä ei halunnut luopua Suomen kesäkoulun ajatuksesta.

Alkuperäisen ’revontuli-aiheen rinnalle nousi keskiyön Aurinko – tuo pimeiden öiden eteläeurooppalaiselle ihmiselle hyvin ihmeellinen ilmiö. Heidän mielestään oli aivan kummallista ja suorastaan ”mahdotonta”, että Aurinko voisi paistaa yöllä eikä pimeää tulisi ollenkaan. Entäs tähdet? Niitä ei siis voisi nähdä moneen kuukauteen ollenkaan! Tällainen ilmiö on nähtävä!

Viiden aikaisemman kesäkoulun osallistujamäärä on pyörinyt 40–60 välillä. Vaikka työryhmässä tiesimme revontulten ja yöttömän yön Auringon kiinnostavan ihmisiä valtavasti, pelkäsimme osallistujamäärän jäävän vähäiseksi kalliiden matkustuskulujen ja elinkustannusten vuoksi. Pelkomme osoittautui turhaksi jo melko aikaisin keväällä. Ensimmäiset viisi osallistujaa ilmoittautuivat jo marraskuussa ja määrä kasvoi tasaisesti kevään aikana. Kolme kertaa jouduimme nostamaan osallistujien ylärajaa, ja silti useita kymmeniä halukkaita piti jättää pois. Kaiken kaikkiaan kurssilla oli mukana 105 henkilöä, heistä vain 3 avecia.

Meille suomalaisille järjestelytoimikunnan jäsenille (Sakari Ekko, Päivi Laurila ja Irma Hannula) oli suuri ilo, kun kurssimme hyväksyttiin Opetushallituksessa LUMA-kurssiksi, ja saimme rahoitusta 25 suomalaisen opettajan osallistumiseksi kesäkouluun. Samoin iloitsimme suomalaisten opettajien kiinnostuksesta tähtitiedettä kohtaan ja aktiivisesta osallistumisesta kurssitoimintaan. Saimme kerralla yhteen näin suuren joukon tähtitieteen opettamisesta kiinnostuneita opettajia eri puolilta Suomea. Meillä kaikilla on jatkossa mahdollisuus postituslistojen ja Internet-yhteyksien kautta keskustella tähtitieteen opettamiseen liittyvistä asioista keskenämme ja myös ulkomaisten kurssiystävien kanssa. Voimme vaihtaa kokemuksia ja opetusideoita sekä suunnitella yhtenäistä tähtitieteen opetussuunnitelmaa. Minulle itselleni on näiden kuuden kesäkoulun ajoilta muodostunut jo suuri ’eurooppalainen ystäväpiiri’, joka kasvaa koko ajan.

 

Aurinkoa ja revontulia

Kesäkoulun ohjelma muodostui perinteisesti kahdesta yleisluennosta, käytännöllisistä työpajoista ja havainnoinnista. Yleisluentojen aiheet olivat ”Auringon sydämenlyöntejä kuunnellen” ja ”Auringon ja tähtien opettamista luokassa”. Kaikki työpajojen aiheet liittyivät Aurinkoon jollakin tavalla. Pajoissa käsiteltiin mm. erilaisten aurinkokellojen rakennetta, Auringon fysikaalisia ominaisuuksia, Auringon ja Maan liikkeitä, tähtien kehitystä, Auringon ratoja eri vuodenaikoina ja erityisesti yöttömän yön alueilla. Vain yhdessä työpajassa käsiteltiin revontulia ja niiden vaikutuksia maanpinnalla. Revontulista kuulimme lisäksi Sodankylän geofysiikan observatorion edustajan esitelmän upeine tanssivien revontulien näytöksineen.

Odotetuin tapahtuma oli keskiyön Auringon näkeminen. Olimme tiedottaneet jo heti kurssin alussa, että teemme pitemmän havaintoretken Pallastunturille ensimmäisenä kirkkaana iltana. Maanantai näytti lupaavalta, joskin pilviä hieman kasaantui vaikeuttaen retkipäätöksen tekemistä. Mutta me päätimme ottaa riskin. Lohduttelimme itseämme sillä, että jos ei Aurinkoa nähdä kiivettyämme tunturin huipulle, niin ainakin saamme ihanan kesäisen retken Pallaksen upeissa maisemissa. Auringon näkemistä pidimme ylimääräisenä bonuksena!

Oli hauska katsella lähtövalmisteluja. Sata kurssilaista ahtautui kahteen bussiin viimeistä sijaa myöten. Unesta ja väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Kuinkas olisi ollutkaan pimeisiin öihin tottuneille etelämaalaisille, kun Aurinko paistoi kirkkaasti kuin päivällä! Hupaista oli myös seurata muutamien varovaisten kurssilaisten retkivalmisteluja hyttysöljyjen kanssa, vaikka mitään lentäviä ötököitä ei ollut – suureksi ihmeeksemme – koko viikolla juuri ollenkaan. Väki hävisi kuin taian iskusta hotellin pihalta ja tasainen kirjava rinnettä kipuava jono eteni kuin muurahaisvana kohti ensimmäistä ’pettymystä’ häviten jonnekin yläilmoihin. Viimeisten hitaampien nousijoiden vihdoin päästyä perille korkeimmalle kohdalle ripeimmät havainnoivat jo tumman vaatteen alla laatikkokameran kuultopaperille ylösalaisin muodostamaa kuvaa Auringon valaisemasta horisontista. Aikaa keskiyön hetkeen oli vielä, joten sitä odotellessa ihmeteltiin kaikkiin ilmansuuntiin avautuvaa tunturimaisemaa erämaajärvineen ja soineen. Illan viileyttä lisäsi vielä pienoinen tuulenvire. Aurinko oli matalimmillaan puoli kahden aikaan yöllä. Väki jaksoi vielä hetken senkin jälkeen havainnoida sitä kuin varmistaakseen, että se varmasti alkaisi nousta katoamatta horisontin alapuolelle. Kaikkien kasvoilla näkyi iloinen ihmetys ja tyytyväisyys pitkäaikaisen unelman täydellisestä toteutumisesta.

 

Teksti: Irma Hannula, julkaistu Dimensio 07/2002 –lehdessä.